Maailmanympärimatka: Los Angeles/USA 16.9.–24.9.2014

Hollywood-kyltille ei saanut mennä, joten turha reissu koko Lossi. Tämä on tarina siitä.

Islannin jälkeen oli edessä väliyö Lontoossa ennen lentoa USA:n toiseksi suurimpaan kaupunkiin Los Angelesiin (suom. Enkelit). Olin varannut Heathrow'n vierestä hotellin ja ajattelin päästä sinne kävellen. Luit oikein: yritin päästä Heathrow'lta pois kävellen, ja se olikin aikamoinen hyppely. Muutaman kerran kokeiltuani luovutin ja päätin, että on aika säästää majoitus- ja kuljetuskustannuksissa ja nukkua yö kentällä. Olihan kellokin jo yhdeksän.

16.9. klo 14 nousi (tilastojen mukaan maailmassa eniten ihmisiä vuosittain kuljettava) American Airlines Lontoosta kohti Los Angelesia 11 tunnin ja 8777 kilometrin päähän. Perille pääsin klo 16.45 paikallista aikaa, juuri sopivasti ennen auringonlaskua. Losin keskusta pilvenpiirtäjineen ja "se" kyltti kimaltelivat jo lentokoneen ikkunasta ilta-auringon alla. Mukavat +24 °C ja kutakuinkin virheetön sinitaivas toivottivat Yhdysvaltain-ensikertalaisen tervetulleeksi.

Sohaisin lentokentän automaatista 200 dollaria ja aloin etsimään tulosteistani varaamani hostellin osoitetta matkustusohjeineen. Varmuuden vuoksi kysyin vielä selvennystä infosta, jossa hieman ihmeteltiin hostellin antamaa ohjeistusta. Infovirkailijan suosituksen myötä nappasin helpon shuttle bus -kuljetuksen ensimmäiselle majoitukselleni 17 dollarin hintaan.

Sanotaan, että ennen rajatun ajan puitteissa tehtävää Los Angelesin -matkaa on hyvä suunnitella, mitä haluaa nähdä ja tehdä. Lähinnä siksi, koska paikka on valtava. Itse tein ennakkoon päätöksen jakaa Losin-reissu tukikohdallisesti kahtia: vietin ensin kolme yötä tunnetun Venice Beach -rannan tuntumassa ja sen jälkeen viisi yötä Hollywood-kaupunginosassa. Tämä osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi. Majoituksiksi valikoituivat varauspalveluista halvimpien joukosta bongaamani Venice Beach Hostel ja Banana Bungalow Hollywood -hostellit.

Matka ensimmäiselle majatalolle oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Kun olimme bussilla saapuneet hostellin ilmoittamaan osoitteeseen, ei kyseisellä kohdalla seissyt varsinaisesti mitään majoitustoimintaan viittaavaa, ei yhtään mitään. Rohkaistuin ja jäin kuitenkin kyydistä pois. Sitten alkoikin yli tunnin edestakainen haahuilu pimeässä sitä ihmetellessä, että eihän täällä todellakaan mitään jimpuran hostellia ole. Ei löytynyt edes ilmoitettua talonumeroa. Islannin jäljiltä en vielä ollut jaksanut riisua villasukkia saatikka aluskerrastojakaan, joten eksyksissä kamat selässä aloin hikeentyä monestakin syystä.

Kohta eräs ystävällinen ohikulkija näki kartta kädessä haahuilevan ja yritti auttaa: "You need directions?" mies huuteli ja lähestyi. No eipä siinä mitään ollut tehtävissä. Sinällään valoisa piristysruiske kohdata auttavaisia amerikkalaisia Losin pimenevässä illassa "jollain pikkuraitilla missä lie" muutoin niin kovin ankeassa tilanteessa. Kun matkasta väsyneenä saapuu ensi kertaa USA:han ja käytännössä suoraan tuntemattomalle pimeälle kujalle ihmettelemään poissaolollaan loistavaa hostellia, on siinä vitsin ainekset. Sanoisin, että tämä tapaus oli koko matkan toiseksi epätoivoisimman tuntuinen hetki. Kunnes.

Uurastus lopulta palkittiin. Ilmoitetusta osoitteesta kahden korttelin päästä sivutieltä löytyi omakotitalo, jonka takapihalla makoili paljon nuorehkoa porukkaa. Talo oli kuin mikä tahansa talo, eikä majoitustoimintaan viittaavia kylttejä tai ilmoituksia näkynyt missään. Tiedusteltuani asiaa paikallaolijoilta ja saatuani myöntävän vastauksen, huokaisin syvään ja istuuduin sohvalle odottamaan paikan omistajaa. Puolen tunnin päästä heppu ilmaantuikin paikalle, ja saimme sisäänkirjauksen hoidettua. Vastaanottotiskinä toimi keittiönpöytä; "vai tämmöinen 'hostelli'", mietin. Talo oli täysi, joten yösijani oli kuin olikin täsmälleen siellä parin korttelin päässä, jossa olin juuri tunnin nuohonnut.

Venice Beach Hostel (rakennus, jossa yövyin)...

...Washington Boulevardin varrella

Tässä Venice Beach Hostel -hostellissa osoitteessa 716 Washington Boulevard, Marina del Rey, kolme yötäni kahdeksan hengen makuuhuoneessa kustansivat 90,24 euroa. Hostellin yhteismajoitukseksi melko hintava, ja nämä olivatkin koko matkan kolmanneksi kalleimmat yöt. Mutta hintatasoon oli tyydyttävä, sillä läheltä Venice Beachiä en halvempaa löytänyt ja halusin kuitenkin päästä rannalle kävellen. Matkaa Tyynenmeren aalloille oli reilu kilometri suoraa kävelyraittia pitkin.

Majoituksen hintaa inhimillistänee siihen sisältynyt aamupala, johon kuului leipää, hilloa, muroja, mehua, maitoa, kahvia ja teetä ns. seisovasta pöydästä. Otinkin tilaisuudesta vaarin niin, että seuraava ateria täytyi keksiä vasta myöhään iltapäivällä. Plussan ansaitsee myös paikan pitäjä, joka oli todella rento huulenheittäjä. Ensitapaamisellamme hän ohjeisti (ehkä hieman harhailujännityksen laukeamisvaiheessa olevaa) kulkijaa: "Relax man, you're in LA now!" Peitoksi tarjottu avoin makuupussi ei häirinnyt kokonaisuutta, kun sain sentään pieneen lukolliseen kaappiin – ensimmäistä kertaa matkan aikana – tähdellisimpiä tavaroita talteen muiden kamojen säilyessä punkan alla.

Ensimmäiset kaksi päivää kuluivat kierrellessä Venicen ja Santa Monican kaupunginosia. Maininnan ansaitsevat Venice Beachin eloisa kävelykatu Ocean Front Walk, upea kävelyalue Venice Canals sekä useista elokuvista ja tv-sarjoista tunnettu Santa Monica, sen ranta ja laituri, jonne historiallinen Route 66 -valtatie päättyy. Tietysti kävin ihastelemassa Venice Beachin ulkovirkistysalueen Muscle Beach -ulkopunttisalia sekä tarkistin, vieläkö Baywatch-sarja pyörii Santa Monican rannalla. Surffaajia ei liiemmin ponnettomista aalloista johtuen ollut, ja sitä myös eräs australialainen hostellivieras valitteli.

Hipiäni sai koulutusta arvaamattomasta maltillisen lämpimän sään, viilentävän merituulen ja Kalifornian auringon yhdistelmästä. Kävelymatkan päästä löytyi monipuolinen Albertsons-marketti, jonka "näkkileipävalikoimat" vastasivat ensimmäisen Losin-pysähdyksen ruokakysymyksiin. Venicen rantakadulla oli alati väisteltävä omakustanteisen musiikin ja elokuvan tuputtajia, jotka, saadessaan tollon turistin nalkkiin, työnsivät "ilmaiset" levyt väkisin syliin ja sitten aloittivat lahjoituksen anelun. Näin menetin kymmenen dollaria reggae-musiikille – enpä olisi itsestäni uskonut. Aurinko laski ennen klo 19:ää, jonka jälkeen levynmyyjiä tuurasivat ruohonkauppaajat: "Weed, sir?" Boheemi ja merellinen rantastartti käynnisti Los Angelesin -vierailun sopivan hillitysti.

Venice Beach, auringonnousu

Venice Beach, auringonlasku

Venice Beach, auringonlasku

Venice Beach, auringonlasku

Venice Beachin virkistysalue

Venice Beachin virkistysalue

Idyllinen Venice Canals -puisto (lisää kuvia galleriassa)

Santa Monica Beach, melanoomajahti

Santa Monica Pier -laituri

Santa Monica

19.9. oli aika liikkua Losissa: Marina del Reystä Hollywoodiin noin 22 kilometrin päähän; välimatkat Los Angelesissa ovat suuria. Hostellin pitäjä ohjeisti hyppäämään bussiin läheisellä Venice Boulevardilla ja vaihtamaan La Brea Avenuellä, josta kulki yhteys Hollywood Boulevardille. Lysti kesti reilun tunnin ja maksoi vaihtoineen normaalin 1,75 dollarin bussilipun verran. Käteismaksajien kannattaa varata dollareita mukaan, sillä tyrkyttämäni viiden dollarin seteli ei mennyt läpi. Otti kuitenkin kyytiin La Brealle, jossa kävin rikkomassa setelin ja maksoin matkan toiseen bussiin. Reiluja nuo Losin kuskit.

Saavuin Hollywood Boulevardille klo 11.30, samalle kadulle jolla hostellini oli. Vieraiden aikaisin sisäänkirjausaika oli klo 14, joten täytyi tulla tovi toimeen parin ylimääräisen tunnin kanssa. Mielessä oli lähinnä rinkasta eroon pääsy, joten tyydyin istuutumaan kellon kanssa hostellin viereen. Vaan ei sekään aika onneksi täysin hukkaan mennyt: eräs paikallinen pamahti viereen ja alkoi haastelemaan. Hän jutteli, kuinka en näytä yhdysvaltalaiselta ja kuinka koko habituksestani, pukeutumisestani ja puhetyylistäni huomasi, että olin täysi turisti. Tästä johtuen hän varoitti päällekäyvistä ylihinnoiteltujen turistikierrosten kauppaajista. Ihmetteli myös outoa nimeäni: "Hua, what?! Hua?" Vielä ennen lähtöänsä tiedustelin lähiön parhaan ruokakaupan. Ja totta hän puhui: Ralphs oli paras.

Hollywoodissa majoituin Banana Bungalow Hollywood -hostellissa osoitteessa 5920 Hollywood Boulevard, jossa viisi yötäni neljän hengen makuuhuoneessa kustansivat 106,85 euroa. Hintaan sisältyneellä aamupalalla sai huitoa leipää, maapähkinävoita, hilloa, muroja, puurohiutaleita, maitoa, kahvia ja teetä niin paljon kuin kunto antoi myöten. Ruokakuluja karsi myös keittiössä tapaamani meksikolaisen ylijäämäinventaarionsa pohjalta tekemät lahjoitukset. Helsingissä kaksi vuotta sitten vierailleena hän osasi sanoa "hyvää huomenta", mutta halusi myös tietää, mitä on suomeksi "you are welcome".

Banana Bungalow...

...Hollywood Boulevardin varrella. (huom. LAPD!)

Hostelli oli sijaintista ja hintansa puolesta ylivertainen valinta. Rantamaisemia lukuun ottamatta, sen voi sanoa olevan useiden Losin päänähtävyyksien liepeillä. Plussat annan paikan tyylitellystä ulkonäöstä, ilmaisista nettipäätteistä, pienestä ulkopunttisalista ja ilmaisesta tavarasäilytyksestä. Tosin vieläkään en saanut tarpeeksi isoa lukollista säilytyspaikkaa koko rinkalle, joten täytyi valikoida säilytettävät ja työntää rinkka sängyn alle. Lyhyen miinuksen tuottaa peitoksi annettu ohut lakana; auringon laskettua yöt olivat viileitä, ja aamut alkoivat hyvästä ilmanvaihdosta johtuen hytisten. Onneksi auringon noustua kylmästä ei enää tiennyt mitään.

Hollywood Boulevardilta käsin oli helppo tavoittaa kävellen monta kohdetta: Hollywood Walk of Fame (kuuluisuuksien jalkakäytävä tähtineen, osittain samalla kadulla), TCL Chinese Theatre (kiinalainen elokuvateatteri, samalla kadulla), Hollywood-kyltti, Universal Studios (elokuvayhtiö ja sen teemapuisto), Beverly Hills (kuuluisa kaupunginosa) ja Griffith Observatory (yksi USA:n johtavista observatorioista). Näissä riitti ihmeteltävää muutamalle päivälle.

Ainoa sisäänpääsymaksuni oli Universal Studiosin 87 dollarin, nykykurssilla noin 80 euron, yhden päivän pääsylippu. Ovella jaettiin teemapuiston kartta ja ohjelma-aikataulu. Alueella sai kierrellä vapaasti ja käydä katsomassa esityksiä omaan tahtiin, mutta täsmälliset show-ajat jonotuksineen kutsuvat mahdollisimman paljon päivässä nähdä haluavan suunnittelemaan ajankäyttönsä ja esityksien katsomisjärjestyksensä tarkasti. Nähtävää oli niin paljon, että koko päivä meni vain rynniessä paikasta ja esityksestä toiseen, enkä silti kerennyt käydä aivan kaikkea läpi. Mutta ihan kiintoisa paikka oli.

Hollywood Walk of Fame. Kun CHUCK NORRIS tekee punnerruksia, hän työntää maapalloa poispäin itsestään! Hän jopa leikkaa veitsen voilla!!!

Kiinalainen teatteri TCL Chinese Theatre

Käden- ja jalanjälkiä teatterin edustalla

Kyltin edessä

Kyltin takana

Universal Studios -elokuvayhtiön mestoilla

Tuhti tolppa

Griffith Observatory

Hollywood Walk of Fame on tavallinen kävelykatu, johon on painettuina yli 2500 viihdeteollisuuden merkkihenkilön nimeä tähtien sisään. Kiinalaisen teatterin betonisella edustalla voi ihailla monien leffajulkkisten käden- ja jalanjälkiä. Parhaimmistoa olivat kävelyretket paahteessa karunkuivilla kukkuloilla Hollywood-kyltille ja observatoriolle sekä niistä avautuneet maisemat yli kaupungin. Juuri kun olin jonottamassa pääsyäni ilmaiselle teleskoopille illalla observatorion katolla, iski jokin sähkövika ja kaikkien oli poistuttava rakennuksesta hetkeksi aikaa. Samoilla vauhdeilla lähdin nukkumaan. Beverly Hillsiin menin muodon vuoksi. Julkkisten talot eivät kiinnosta, ja Rodeo Drive -ostoskatu oli suorastaan masentavan ikävystyttävä. Jäi sentään Beverly Hills -kyltti käteen.

Kävellen näkee enemmän. Nyt jälkeenpäin mittailtuani tehtyjä lenkkejä voin todeta, että aika hyvät kilometrit tuli neljässä päivässä kasaan. Observatoriolle kertyi edestakaisin noin 7,7, Universal Studiosille 11,5 ja Beverly Hillsiin peräti 23,4 kilometriä! Eikä Beverly Hillsin -patikkaan ole laskettu mukaan siellä vietettyä aikaa vaan ainoastaan meno- ja paluumatka, runsas puolimaraton. Koko kierroksen tein yhteen soittoon ja myönnän sen kotimatkalla kutitelleen.

Päivän retki Hollywood-kyltille oli oma lukunsa, ja sen tarkkaa kokonaismatkaa pitkin kukkuloiden kiemurtelevia polkuja on vaikea arvioida. Suoraa reittiä kyltille ei ole, vaan kulkemaan joutuu monen mutkan kautta pitkin kukkuloiden rinteitä, hiljalleen ylöspäin. Mutta koska observatorio on ikään kuin kyltille johtavan reitin varrella rinteessä ja itse kyltti paljon edempänä laella, arvioin edestakaiseksi kokonaispituudeksi 20–25 kilometriä. Kävellen näkee enemmän.

Hollywoodissa huomasin, että kameran sisälinssiin oli muodostunut jonkinlaista pisaramaista likaa, ilmeisesti rannalla merituulia vasten kuvatessani. Onnekseni hostellin lähistöltä löytyi kameraliike (Mel Pierce Camera, 5645 Hollywood Blvd), josta tiedustelin linssinpuhdistuksen mahdollisuutta. Kamerateknikko oli lomilla, joten kävin ostamassa setin pienruuvimeisseleitä ja ryhdyin majapaikassa purkamaan tietäni laitteessa linssin sisälle. Vaikka pitkälle pääsin, osoittautui urakka liian vaikeaksi jopa yllättävänkin pienten ruuvien johdosta. Väsyneenä tein hommasta yksinkertaisen ja putsasin alle kuukauden ikäisen kameran pois silmistä seuraavana aamuna ostamani, hieman paremman, tieltä. Ja se siitä.

Matkan tapakulttuuri koki selvän muutoksen; Lontoon ja Reykjavíkin jälkeen oli totuteltava kauppojen kassojen jatkuviin ja turhiin "Mitä kuuluu?" -arvoituksiin sekä kadunmiesten "Do you have a quarter?" -uteluihin. Täytyi varautua. Tööttikulttuuri oli voimissaan, ja sitä harrastettiin myös ihan muuten vain tyyliin minä painan, sinä painat, minä painan... Kuulin myös eräänlaisia töötännöllisiä rytmejä soitettavan useamman ajoneuvon vuoropuheluna.

Eräs amerikkalaisen unelman keskeisistä rakenneosista on tippikulttuuri. Tavallaan tippi ei ole ylimääräistä rahaa vaan palvelumaksu, joka maksetaan palvelualojen työntekijöille; se ei ole vapaaehtoinen juomaraha vaan pakollinen palvelupalkkio. Esimerkiksi tarjoilijoiden palkka voi olla kokonaan tippien varassa. Tipin maksamatta jättäminen on epäkohteliasta ja tarkoittaa sitä, että palvelu on ollut huonoa. Vaikka kaikkeni tein pyrkiäkseni välttämään paikkoja ja tilanteita, joissa olisin voinut joutua antamaan tippiä, en onnistunut.

Olin laahustamassa kiinalaisen teatterin edustalla, kun tämä teräsmiehen tamineisiin sonnustautunut tulee ja tarjoaa yhteiskuvaa ohikulkijan ottamana. No, otimme kuvan ja häivyin. Jotain t-alkuista äännettä kaveri jäi taakse huutelemaan, en saanut selvää. Nopeasti unohdin koko tilanteen, mutta illalla tajusin, että niin, tippiähän se huuteli; tippiähän se jätkä siellä vinkui. Olisin oletettavasti antanut tippiä, jos olisin sen kuvaushetkellä tajunnut. Tavallaan oli ehkä hyvä oppia tippauksesta tuollaisen katuklovnin, itsestään pellen tehneen, kautta, kuin perinteisesti tippikulttuuriin liitettyjen palvelualojen työntekijöiden (tarjoilijat, taksikuskit, siivoojat, laukunkantajat...) kyykyttämisen kautta. Ensi kerralla sitten. Tippiä.

Walk of Fame. Heppu poseerasi oikein kunnolla; luuli varmaan näin saavansa enemmän tippiä. Minä poseerasin kuten hän ehdotti, mutta en antanut tippiä.

Käteistä en varsinaisesti tarvinnut, sillä suomalainen Visa Debit -kortti toimi kaikkialla. Ja totta tämäkin: kun ei maksele tippejä, ei tarvitse käteistä sitäkään vertaa. Tämäpä siis edellä esitetystä yhteenvetona: kun menette USA:han, älkää maksako tippejä. Se on kaikki vain kotiin päin, jää enemmän itselle. Eihän meillä Suomessakaan makseta tippejä. Kiskoo vain palvelut himaan ja häipyy. Kunhan muistaa hymyillä, ehkä nauraa, jopa räkättää. Ilo peittää paljotkin tipit.

Mainittakoon, että Hollywoodiin perinteisesti liitetty glamour oli kaukana jo heti turistien nenän edessä Walk of Shamellä, jonka reunoilla kodittomia makoili siellä täällä. Kerjääjiä oli kaikkialla. Kalifornian pahin kuivuusongelma moneen sataan vuoteen ja julistettu hätätila eivät ainakaan vielä syksyllä näkyneet käytännön tasolla turistille mitenkään. Nyt huhti- ja toukokuulla on uutisoitu, että osavaltio on nostanut vesimaksuja ja tiukentanut vedensäästömääräyksiä rangaistuksin. Esim. juomavettä ei saa käyttää kastelussa.

Matka oli jo tähän mennessä tarjonnut hyvän mahdollisuuden vertailla englannin kielen aksentteja: olin kuullut britti-, amerikan- ja australianenglantia. Kaikista ymmärsin kaiken olennaisen siihen asti, kunnes kuulin, ilmeisesti ensimmäistä kertaa elävässä elämässä koskaan, "australiaa". Nuorimies oli Brisbanestä ja tullut Losiin surffiaallot testaamaan. "Onko tuo englantia?" oli ensipohtimani. Kaveri vongersi ja väänsi niin nopean koukeroisesti, että välillä luovutin kuuntelun kokonaan. Ei niin mitään jakoa ollut, olin aivan poissa pelistä. Lähinnä tyydyin vain nyökkäilemään ja toistelemaan "yeah, yeah". Tämä lisäsi kauhuani tulevaa Australian-kuukautta ajatellen: näinkö ne siellä vääntää? Onneksi pääosin eivät. Hänellä vain nyt sattui olemaan niin nopea ja murteellinen puheongelma.

Nykyään nuorten reppu- ja hostellimatkailijoiden perusruokavalion kaksi keskeistä elementtiä ovat vehnäleipä ja maapähkinävoi. Matkan jatkuessa tulin sen nimittäin vielä huomaamaan. Nyt Los Angelesissa hostellin aamupalalla söin ensimmäistä kertaa maapähkinävoita leivällä ja jäin ehkä vähän koukkuun, sillä lopetin sen ahtamisen vasta matkan viimeisellä viidenneksellä. Huomasin sen olevan kätevää matkaruokaa: paljon energiaa ja proteiinia tiiviissä helposti säilyvässä muodossa. Ja kun vielä valkkasi version, jossa oli vain pähkinää – ei siis lisättyä suolaa eikä sokeria – säilyi omatuntokin puhtaana. Hassua toki, mutta yksi matkan uusi kulinaristinen elämys oli niinkin tavallinen ruoka-aine kuin maapähkinävoi.

Etsiessäni keinoa päästä takaisin lentokentälle 24.9., löysin Googlella ratkaisun: LAX FlyAway® -bussipalvelu suoraan kentälle. Hyväksi onnekseni yksi sen ainoastaan viidestä Los Angelesin -pysäkistä sijaitsi vain 600 metrin päässä hostellista Hollywood Boulevardilla. Kahdeksalla dollarilla pääsin suoraan terminaalin ovelle. Maksu onnistui kortilla, ja palvelu oli todella ystävällistä. Kaveri vain tööttäillen kaahasi niin kovaa, että siinä auton hypytyksessä ja ryskeessä sai välillä ottaa jostain kiinni. Mutta vaikutti silti ammattilaiselta, kuitenkin. Ilmeisesti tavoitteena oli tarjota lentoelämyksiä jo ennen nousua kohti USA:n Havaijia, Honolulua 24.9. klo 16.30.


LOS ANGELES:

+ Sää
+ Nähtävää riittää joka makuun
+ Kahden majoituksen taktiikka
+ Banana Bungalow'n sijainti

- En nähnyt Aku Ankkaa!
- En nähnyt Mikki Hiirtä!
- En nähnyt edes Chuck Norrista!

• Juhan vinkki:

"Käy töhrimässä nimesi tussilla Walk of Famelle ja kuvittele olevasi Bräd Pitti."

Kun Hollywood-kummulle linkuttaa...

...välillä pitää ruhoa oikistaa...

...ja Walk of Famelle levahtaa – jiihaa.

Loma lahtaa; melanooma rannalla narraa...

...tule Arska takaisin, mä kaipaan kunnon habasambaa.

Valtatie 66 Losiin päättyy...

...pumppaus Losissa Arskan kanssa alkaa...

...ja Kimmeli tv:ssä sitä itseään jauhaa.

"Mulholland Drive" on myös surkean leffan nimi.

"Hero" on Paluu tulevaisuuteen -lastenleffojen auton nimi.

"Mene siitä keikistelemästä" on homman nimi.

Suoraa puhetta Losissa...

...ota seuraava kuva vasta putkassa.

Ylimasentava Rodeo Drive nukuttaa; kansahan shoppaa puhdasta jaskaa...

...onneksi Venice Beach Hostellilla simahtaa ja Rodeot unohtaa...

...ja unia voi Banana Bungalow'ssa jatkaa...

...kun LA nukahtaa.

Tästä Los Angelesin -galleriaan (300 kuvaa)

Galleria on muuttunut. Kuvaselitteet saat auki klikkaamalla suuren katselunäkymän oikeassa yläkulmassa olevaa i-tunnusta. Ikävää on se, että laitettuani kuvat järjestykseen on uusi palvelu sekoittanut niitä ilman uudelleenjärjestämistoimintoa.

Matkablogi jatkuu heinäkuulla kahdella jaksolla.

Edelliset jaksot:

Reykjavík/Islanti 9.9.–15.9.2014

Lontoo/UK 2.9.–9.9.2014